Paavo Heininen (s. 1938) on suomalainen säveltäjä, professori, esseisti ja pianisti. Hänet tunnetaan suomalaisen musiikin johtohahmona ja tuotteliaana säveltäjänä, jonka kynästä on syntynyt orkesterimusiikkia, vokaaliteoksia, kamarimusiikkia ja lukuisia teoksia soolosoittimille. Heinisellä on takanaan yli neljäkymmenvuotinen ura Sibelius-Akatemian sävellyksen opettajana, professorina ja nuoren säveltäjäpolven luotsina.
Modernismi oli Heiniselle alusta alkaen luontainen lähtökohta sävellystyöhön. Hänen mukaansa kurssin muuttaminen ei ole tarpeen, sillä modernismi merkitsee avoimuutta kaikille olemassa oleville mahdollisuuksille. Nykyään Heininen kutsuu itseään pikemminkin metamodernistiksi – uuden etsiminen on pysyvä elämänasenne.
Heinisen teosta Adagio… concerto per orchestra in forma di variazioni… (1963/66) pidetään suomalaisen dodekafonian kulmakivenä. 1980-luvulla Heininen sävelsi kaksi oopperaa: Veitsi ja Silkkirumpu. Laulumusiikki on kenties eniten lähellä Heinisen sydäntä: sanojen ja musiikin liitto on hänen mukaansa jotain ainutlaatuista, joka antaa säveltäjälle mahdollisuuden ilmaista enemmän kuin mihin kumpikaan elementti yksinään pystyisi. Yksi laajamittaisimmista Heinisen teoksista on Helvi Hämäläisen ja Aleksis Kiven teksteihin perustuva Eläinten taivas –oratorio. Heininen on säveltänyt kuusi sinfoniaa sekä runsaasti kamarimusiikkia ja sooloteoksia. Hänen teosluettelossaan on myös useita konserttoja soolosoittimille, mm. viulukonsertto, pianokonsertto nro 4, urkukonsertto sekä tuoreimpana myös Kamarimusiikkiviikolla kuultava Michaelmas 143 B1 Concerto da Camera.
Kaustisen kamarimusiikkiviikon vuoden 2020 kuvataiteilijan paikalla esittäytyvä säveltäjä Paavo Heinisen taidenäyttelyssä on esillä kuvavariaatioita sekä kuvina että videoesityksenä. Niissä yhdistyvät hänen musiikkinsa ja visuaalisuus.
Heinisen omin sanoin:
“…nähtävissä, miten kuva ja äänen logiikka kohtaavat: muotoa luodaan ominaisuuksia sijoittelemalla. Ja miten ‘ominaisuus’ eriytyy – kvaliteetiksi ja kvantiteetiksi, karakteriksi ja mitoiksi, piirteiksi, todennäköisyyksiksi, preferensseiksi; samanlaisuudeksi ja erilaisuudeksi.
Kuvavariaatioiden teema on lapsuudenkodin esine, jonka ornamentoinnissa esiintyi viiden alkeiskuvioaiheen ryhmä, kokonaisuuden taustaominaisuuksien lomassa kaksi kertaa. Näin muunnelmanikin: kussakin variaatiossa peruskuvioiden variointi sijoittuu varioituun kokonaisdispositioon ja varioituun taustakarakteriin. Ei siis vain jatkuvasti erilaista, (partitiivi,) vaan toinen toisensa jälkeen erilainen konfiguraatio (nominatiivi).”